Tälläinen mukavan kevyt kirjoitus tälle aamulle. En ole varma mistä tämä aihe tuli mieleen,luultavasti kirjasta jonka juuri luin.
Äidin rakkaus lapseen,se on älyttömän voimakasta. Isien tietty myös,mutta en ole kenenkään isä,niin en voi oikein isien rakkaudesta kirjoitella.
Mun omat lapset saa mut hermostumaan lähes päivittäin. Ne tinttailee,kiukuttelee,uhmailee,ei tottele,valittaa,vinkuu,ovat jatkuvasti jotakin vailla - silti mä rakastan niitä älyttömästi. Välillä mietin,että jos mä selviän tästä lasten kasvattamisesta niiden aikuisuuteen ja maailmalle lähtemiseen edes jotakuinkin järjissäni,oon melko onnekas.
Mutta voisiko se rakkaus niihin loppua? Onko sellainen mahdollista? Onko edes olemassa sellaista asiaa,mikä saisi sen rakkauden vaihtumaan inhoon ja vihaan,mun omia lapsia kohtaan?
Mitä jos mun lapsista jompi kumpi päättäisi mennä joku kaunis päivä kouluunsa ja tappaa ampumalla tai puukottamalla koulukavereitaan ja koulun henkilökuntaa? Mitä jos mun Pojasta tulee isona raiskaaja tai pedofiili? Entä jos mun Tyttö on seuraava teinisurmaaja ja tappaa kaverinsa pojan takia,kuten Seinäjoella tapahtui?
Loppuisiko rakkaus siihen ja pitäisinkö lapsiani hirviöinä,kuten monet muutkin ihmiset? Tuskin,ainakin on vaikea uskoa niin.
Se,mikä ihmisillä tälläisten tapausten jälkeen tuntuu helposti menevän sekaisin tai unohtuvan kokonaan on tämä:
Tekojen hyväksyminen ja lapsensa rakastaminen ovat kaksi aivan eri asiaa.
En hyväksyisi,en missään nimessä hyväksyisi noita asioita. Jos mun lapset tekee rikoksen,ne ansaitsee rangaistuksen. Teko on väärin,vaikka sen tekisi mun rakas lapsi. Varmasti tuntisin hirvittävää syyllisyyttä ja häpeää,kyselisin että mitä mä tein väärin,kun mun lapsi tekee näin?? Missä kohtaa mentiin vikaan? Varmasti inhoaisin lasteni tekoja niin paljon,että olisin aivan hirvittävän vihainen.
Mutta lakkaisinko rakastamasta? En millään osaa kuvitella niin tapahtuvan,vaikka sitä rakkautta koeteltaisiin aivan uudella,hirveällä ja raskaalla tavalla. Saattaisin joutua ottamaan etäisyyttä hetkeksi tai saattaisin olla myös rinnalla oikeudenkäynnissä ja käydä tapaamassa vankilassa heti aluksi. En tiedä.Hylkäisinkö ihan kokonaan,katkaisisin jo kohdussa alkaneen siteen lapseen loppuiäksi? En usko.
Seinäjoen teinisurma
Järkytti varmasti koko Suomea,mä itse järkytyin hyvinkin vahvasti,luita ja ytimiä myöten. Nuori tyttö,vielä itsekin lapsi pystyi todella kylmäveriseen ja suunnitelmalliseen tekoon. Käsittämätöntä.
Erilaisilla keskustelupalstoilla tuosta kirjoiteltiin paljon,tottakai. Ja varmasti aina,kun on kyse nuoresta ihmisestä,lapsen vanhemmat joutuu suurennuslasin alle ja hirvittävään spekulaatioon mukaan. Onko perheessä joku syy tähän tapahtumaan?Lapsuudessa jotain hirvittäviä kokemuksia,jotka purkautui ulos näin kauhealla tavalla?Välinpitämättömyyttä,ei mitään rajoja tai kuria? Onko vanhemmat osanneet aavistaa tälläistä,että tyttö oli henkisesti todella vakavasti sairas?Huomasiko ne mitään tytön käytöksessä,mikä olisi voinut ennustaa tälläisen tapahtuman? Oireiliko tyttö jo aiemmin jotenkin vakavasti ja jos oireili,tehtiinkö asialle mitään?Haettiinko apua? Jos ei haettu,herranjumala miksi ei?? Miten vastuuttomia vanhempia,phyi!
Me ihmiset halutaan löytää joku syy tapahtumille. Joku kohta tai tapahtumassa elämän aikana,mistä kaikki lähti liikkeelle. Joku ihminen siinä lähettyvillä,jonka harteille voidaan heittää hirvittävä taakka siitä,ettei tekoa estetty millään tavalla. Olisi pitänyt estää,varmasti olisi jotakin voitu tehdä,ettei näin olisi tapahtunut. Ihan taatusti tästä oli jotain merkkejä ilmassa aiemmin,miksi et tehnyt mitään?Miksi? Kuka on vastuussa näin kamalasta teosta,että se pääsi tapahtumaan?Kenen pää laitetaan pölkylle?
Mä muistan oman teini-ikäni vielä hyvin ja mun mieli saattoi ailahdella sekunnissa raivosta tyyneyteen,siitä taas parin sekunnin viiveellä synkkyyteen,parin minuutin päästä olin ihan iloinen ja fine. Välillä vihasin aivan kaikkia suunnattomasti,hetken päästä halusin isin kainaloon sohvalle istumaan. Solvasin ja haistattelin vanhemmille, en totellut kotiintuloaikoja (ja sain arestia siitä hyvästä) ,olin välillä melko epävakaa nuori ihminen. Pitäisikö tälläisestä käytöksestä osata tulkita,että mä olisin esimerkiksi ollut potentiaalinen tappaja?
En tiedä,hirvittävän raskas aihe edes ajatella. En halua uskoa,että kukaan vanhempi kasvattaisi lapsiaan tahallaan "väärin". Varmasti äidit ja isit yrittävät kasvattaa lapsista hyviä ja yhteiskuntakelpoisia parhaansa mukaan.Toivottavasti hakevat rohkeasti apua,jos tuntuu että tarvitsee siinä neuvoja ja apua.
Voiko teidän mielestä äidin- tai isän rakkaus lapseen loppua?
Äidin rakkaus lapseen,se on älyttömän voimakasta. Isien tietty myös,mutta en ole kenenkään isä,niin en voi oikein isien rakkaudesta kirjoitella.
Mun omat lapset saa mut hermostumaan lähes päivittäin. Ne tinttailee,kiukuttelee,uhmailee,ei tottele,valittaa,vinkuu,ovat jatkuvasti jotakin vailla - silti mä rakastan niitä älyttömästi. Välillä mietin,että jos mä selviän tästä lasten kasvattamisesta niiden aikuisuuteen ja maailmalle lähtemiseen edes jotakuinkin järjissäni,oon melko onnekas.
Mutta voisiko se rakkaus niihin loppua? Onko sellainen mahdollista? Onko edes olemassa sellaista asiaa,mikä saisi sen rakkauden vaihtumaan inhoon ja vihaan,mun omia lapsia kohtaan?
Mitä jos mun lapsista jompi kumpi päättäisi mennä joku kaunis päivä kouluunsa ja tappaa ampumalla tai puukottamalla koulukavereitaan ja koulun henkilökuntaa? Mitä jos mun Pojasta tulee isona raiskaaja tai pedofiili? Entä jos mun Tyttö on seuraava teinisurmaaja ja tappaa kaverinsa pojan takia,kuten Seinäjoella tapahtui?
Loppuisiko rakkaus siihen ja pitäisinkö lapsiani hirviöinä,kuten monet muutkin ihmiset? Tuskin,ainakin on vaikea uskoa niin.
Se,mikä ihmisillä tälläisten tapausten jälkeen tuntuu helposti menevän sekaisin tai unohtuvan kokonaan on tämä:
Tekojen hyväksyminen ja lapsensa rakastaminen ovat kaksi aivan eri asiaa.
En hyväksyisi,en missään nimessä hyväksyisi noita asioita. Jos mun lapset tekee rikoksen,ne ansaitsee rangaistuksen. Teko on väärin,vaikka sen tekisi mun rakas lapsi. Varmasti tuntisin hirvittävää syyllisyyttä ja häpeää,kyselisin että mitä mä tein väärin,kun mun lapsi tekee näin?? Missä kohtaa mentiin vikaan? Varmasti inhoaisin lasteni tekoja niin paljon,että olisin aivan hirvittävän vihainen.
Mutta lakkaisinko rakastamasta? En millään osaa kuvitella niin tapahtuvan,vaikka sitä rakkautta koeteltaisiin aivan uudella,hirveällä ja raskaalla tavalla. Saattaisin joutua ottamaan etäisyyttä hetkeksi tai saattaisin olla myös rinnalla oikeudenkäynnissä ja käydä tapaamassa vankilassa heti aluksi. En tiedä.Hylkäisinkö ihan kokonaan,katkaisisin jo kohdussa alkaneen siteen lapseen loppuiäksi? En usko.
Seinäjoen teinisurma
Järkytti varmasti koko Suomea,mä itse järkytyin hyvinkin vahvasti,luita ja ytimiä myöten. Nuori tyttö,vielä itsekin lapsi pystyi todella kylmäveriseen ja suunnitelmalliseen tekoon. Käsittämätöntä.
Erilaisilla keskustelupalstoilla tuosta kirjoiteltiin paljon,tottakai. Ja varmasti aina,kun on kyse nuoresta ihmisestä,lapsen vanhemmat joutuu suurennuslasin alle ja hirvittävään spekulaatioon mukaan. Onko perheessä joku syy tähän tapahtumaan?Lapsuudessa jotain hirvittäviä kokemuksia,jotka purkautui ulos näin kauhealla tavalla?Välinpitämättömyyttä,ei mitään rajoja tai kuria? Onko vanhemmat osanneet aavistaa tälläistä,että tyttö oli henkisesti todella vakavasti sairas?Huomasiko ne mitään tytön käytöksessä,mikä olisi voinut ennustaa tälläisen tapahtuman? Oireiliko tyttö jo aiemmin jotenkin vakavasti ja jos oireili,tehtiinkö asialle mitään?Haettiinko apua? Jos ei haettu,herranjumala miksi ei?? Miten vastuuttomia vanhempia,phyi!
Me ihmiset halutaan löytää joku syy tapahtumille. Joku kohta tai tapahtumassa elämän aikana,mistä kaikki lähti liikkeelle. Joku ihminen siinä lähettyvillä,jonka harteille voidaan heittää hirvittävä taakka siitä,ettei tekoa estetty millään tavalla. Olisi pitänyt estää,varmasti olisi jotakin voitu tehdä,ettei näin olisi tapahtunut. Ihan taatusti tästä oli jotain merkkejä ilmassa aiemmin,miksi et tehnyt mitään?Miksi? Kuka on vastuussa näin kamalasta teosta,että se pääsi tapahtumaan?Kenen pää laitetaan pölkylle?
Mä muistan oman teini-ikäni vielä hyvin ja mun mieli saattoi ailahdella sekunnissa raivosta tyyneyteen,siitä taas parin sekunnin viiveellä synkkyyteen,parin minuutin päästä olin ihan iloinen ja fine. Välillä vihasin aivan kaikkia suunnattomasti,hetken päästä halusin isin kainaloon sohvalle istumaan. Solvasin ja haistattelin vanhemmille, en totellut kotiintuloaikoja (ja sain arestia siitä hyvästä) ,olin välillä melko epävakaa nuori ihminen. Pitäisikö tälläisestä käytöksestä osata tulkita,että mä olisin esimerkiksi ollut potentiaalinen tappaja?
En tiedä,hirvittävän raskas aihe edes ajatella. En halua uskoa,että kukaan vanhempi kasvattaisi lapsiaan tahallaan "väärin". Varmasti äidit ja isit yrittävät kasvattaa lapsista hyviä ja yhteiskuntakelpoisia parhaansa mukaan.Toivottavasti hakevat rohkeasti apua,jos tuntuu että tarvitsee siinä neuvoja ja apua.
Voiko teidän mielestä äidin- tai isän rakkaus lapseen loppua?
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätäthän kommenttia Unensieppaajille,kiitos!